escapism

oon lähiaikoina miettinyt paljon sitä, millaisen kuvan mä annan itsestäni. ei, en ole masentunut enkä oo menettänyt itsetuntoani, vaan oon vaan pohtinut tätä asiaa eri tavalla kuin ennen. hassua tosiaan, sillä ennen oon aina ollut asennoitunut niin ettei sillä ole mitään väliä mitä musta ajatellaan, että tärkeintä on se että itse tiedän kuka olen ja missä mennään. lähiaikojen tapahtumien johdosta (tapahtumien jotka on tapahtunut mulle ja myöskin tapahtumien joita on tapahtunut ystävilleni) oon kuitenkin tajunnut, että antaessani huonon kuvan itsestäni teen hallaa vain ja ainoastaan itselleni…

joku aika sitten tuntemattomat ja puolitutut ihmiset pitivät mua pääsääntöisesti vaan tylsänä ja värittömänä. mä en ollut mitään, kukaan ei koskaan muistanut mua, ei huomannut mun olemassaoloa. jouduin monesti kiusallisiin tilanteisiin, kun oletin jonkun muistavan mut eikä se sitten muistanutkaan. kun sen vihdoin tajusin, se oli aika lailla isku vasten kasvoja. eräs ihminen vain ilmotti mulle että sä et jää mieleen, sä olet väritön. ihan noin vaan. olihan niitä merkkejä vähän ollut siihen suuntaan mut jotenkin sitä ei osaa itse ajatella sillä tavalla… ja samantien tajusin että mä en halua olla sellainen, se en vaan ole minä. en oo luonteeltani mikään seinäruusu todellakaan, lähinnä se oli sitä etten osannut tai uskaltanut olla aktiivinen tuntemattomien ihmisten seurassa. en mä ole koskaan sillä tavalla epäsosiaalinen ollut, oon kyllä liikkunut aina mukana ja mennyt rohkeesti eri tilanteisiin mukaan, mutta sitten oon jäänyt aina taka-alalle kun oon tuntenut itseni vaan typeräks syystä tai toisesta.

sittemmin iän ja itsetunnon lisääntymisen myötä aloin saada huomiota, välillä vähän liikaakin, ja jäin siihen kai jotenkin koukkuun. nykyään musta tuntuu, että mun on saatava ihmiset huomaamaan ja muistamaan mut, jos ei hyvällä niin sitten pahalla. tuntuu, että välillä teen todella typeriä asioita ihan vaan siks, että saisin jonkun ihmisen huomion kiinnitettyä itseeni. lopulta siinä käy vaan niin, että annan itsestäni taas entistä huonomman kuvan. välillä sitä toivoo syvästi että osais pitää suunsa kiinni.

jotenkin välillä mulla on myös sellanen olo että ihmiset pitää mua hutsuna, ja tiedätte kyllä tasan tarkkaan mitä tarkoitan. kyllä, mä tykkään flirttailla, kyllä, mä silloin tällöin lähden tuntemattoman (tai vaikka tutunkin) mukaan, kyllä, mä puhun avoimesti myös seksiin liittyvistä asioista ja kyllä, käytän välillä ulkoisia avuja hyväksi saadakseni huomiota. tiedän ettei se vaikuta hyvältä ulkopuolisen silmissä…. silti jotenkin itse oon niin sinut sen asian kanssa etten toisaalta edes tahtois muuttaa käyttäytymistäni tässä asiassa. mä pelkään vaan hirveesti sitä mitä varmaan moni muukin samassa tilanteessa oleva, ettei mua osata enää ottaa vakavasti, että se alkaa muiden silmissä määrittämään mun persoonaani. tiedän, koska itsekin tuomitsen ihmisiä ajoittain liian heppoisin perustein. ja vaikka en tuomitsisi, se ei tarkoita etteikö muut tekisi edelleen niin.

välillä mietin myös mitä ihmiset ajattelee mun alkoholinkäytöstä. juon paljon, myönnän sen, mutta mulle se on itselleni ok niin kauan kun se on kivaa eikä sitä tee vaan tavan vuoksi. en silti haluais että ihmiset ajattelis mua vaan ryyppyseurana, ettei mun kanssa voi tehdä mitään järkevää selvinpäin. silti tuntuu, että saan itse siitä sen verran, ettei mun pidä toisten mielipiteiden vuoksi juomista lopettaa tai rajoittaa…

mä olen myös kova tyttö vittuilemaan. en tarkoita sillä mitään pahaa, se on vaan sellasta pientä hellyydenosoitusta. mulle ei tulis mieleenkään sanoo ihmisille ilkeitä asioita tosissani, en tahdo pahottaa kenenkään mieltä millään tapaa. silti teen niin. meillä kotona on aina vittuiltu, ja kaikki meillä ymmärtää ettei se tarkoita mitään sen suurempaa. kaikki ihmiset ei vaan oo tottuneet siihen, tai vaikka olisivatkin ja ymmärtäisivät, en tahdo että mut muistetaan vaan siitä että vittuilen kovasti. sillä tällä hetkellä musta tuntuu että se on nimenomaan niin.

okei, olen mä silti joidenkin kohdalla tehnyt jotakin oikein kun mulla näin ihania ihmisiä on ympärilläni jo nyt. haluaisin silti antaa itsestäni paremman kuvan ihmisille joita en tunne. oon harvoin kateellinen ihmisille, mutta täytyy myöntää että tunnen pienenpienen kateuden piston aina niinä hetkinä, kun esittelen jonkun ystävistäni jollekin tuttavalle ja jälkeenpäin tämä tuttava kehuu että olipas se mahtava persoona. ehkä se on mun tavote.

kettu kuittaa.

haha. nyt taas unettomuus vaivaa ja mieli on jossain ihan muualla niin ajattelin tehdä tälläsen haasteen minkä näin toisessa blogissa. eli siis mitkä 5 asiaa ostaisit ensimmäisenä jos sinulla olisi rajattomasti rahaa?.

1. maailmanympärimatka.

niinkin vaatimaton ja pieni juttu tähän alkuunsa! :D eikä mitään “mahdollisimman paljon vaan maita läpi” -reissua vaan ihan kunnon, ehkä vuoden mittainen reissu, niin että tulis kierrettyä etelässä ja pohjoisessa ja vähän kaikkialla siltä väliltä. ja niin että ehtis tutustuakin niihin paikkoihin. usa, islanti, karibia, brasilia, australia, singapore, italia, intia, madagaskar, egypti, sveitsi, mä tahdon nähdä ne kaikki!

2. oma koti täydellisesti sisustettuna.

ensin aattelin lähtee vaatimattomalle linjalle ja sanoo ettei sen tarvis olla mikään hirveen suuri eikä siellä tarvis olla kaikkia hienouksia, mut jos kerranki saa leveillä niin vedetään nyt sit ihan kunnolla. tahtoisin keskustasta kerrostaloasunnon, läpitalon huoneisto, 3-4h+k, iso lasitettu parveke, äänieristetyt seinät, baaritiski, sauna ja poreallas. paljon valkoista, sekaan vähän mustaa, harmaata ja värejä, paljon kaikkea kimaltavaa, hopeeta ja vähän kristallia. pitkälti pelkistettyä ja siihen yhdistettynä sopivasti omalaatuisia yksityiskohtia. iso, pehmeä sänky! paljon lattiatyynyjä. ja tyynyjä noin muutenkin.

3. telkkari.

tänään tossa vähän tuli ikkunashoppailtua ja tykästyin sellasiin valkosiin isoihin telkkareihin. aww. sopis mun kotii!

4. kamera.

enkä tarkota mitään gigantin halvinta järkkäriä vaan oikeesti hyvä kamera. parasta tässä on se, etten osaa edes kuvata mut hei, kyl mä sit opettelisin! :D oon aina halunnut mut jotenkin kamera on aina tuntunut niin turhalta ostokselta etten oo siihen viittinyt niin paljoa rahaa laittaa.

5. lahjakortti.

hähä, olinkin ovela. jos kerran 5 asiaa saa maksimissaan valita, niin valitsisin sitten viimeiseks matkalahjakortin mihin laittaisin rahaa niin paljon kuin siihen ikänäkään saa laittaa. sillä veisin kavereita ja perhettä ulkomaille, olispa ainakin synttärilahjat aina valmiina!

paikoillaan ei pysy tuulet vaikka huudetaan ja pulloon laitetaan.

Yhtä lailla säälittävä olen niin kuin muutkin, yksinäinen jos et tuu ja jos sä sitten tuutkin, olen sulle kohtelias mutta vain sen verran, että saan sut sänkyyni tämän yhden kerran.

nyt se sit on varmaa. meitsistä tulee pian tamperelainen!

ei sillä että porissa jotain vikaa olis. ihmettelin vähän kun eräs vanha ystäväni sanoi et hyvä nyt et pääset muuttamaan kun kerran oot aina inhonnut poria. inhonnut? hetkinen. en mä inhonnut ole. mut onhan porissa omat kummallisuutensa. mun mielestä joka kaupungissa on hyvät ja huonot puolensa…

porissa huonoo mun mielestä on se, että täällä ihmiset on kovin sisäänpäinlämpiäviä. jos menet juttelemaan täysin tuntemattomalle ihmiselle, oot outo. jos menet juttelemaan jollekin kaverin kaverille, oot hyvä tyyppi koska oot sen yhden kaveri. sun on aina tunnettava joku jotta voit olla piireissä mukana. täällä harvemmin myös sanotaan asioita suoraan päin naamaa. ollaan niin kovasti kaveria ja sit selän takana puhutaan. huhut liikkuu nopeemmin kun totuus. sen lisäks porissa ei oikein oo sellasta nuorten omaa kulttuuria, täällä ei oo alaikäisille montaakaan paikkaa missä vois aikaansa viettää, eikä täysikäsillekään oikein. porissa ei oo sellasta kahvila/baarikulttuuria, eikä täällä oikeastaan liikuta ulkona pahemmin muuta kun jazzien aikaan. sääli! baariin lähdetään kerran kuukaudessa ja sit vedetään päädyt. itse tykkään viikollakin hengata kahviloissa/baareissa ihan muuten vaan selvinpäin. täällä ei myöskään oo sellasta ulkonasyömiskulttuuria siinä määrin mitä tampereella.

porissa on silti paljon hyvääkin. jazzit! se tunne kun koko kaupunki herää eloon ja ihmisiä on paljon. rakastan kaikkee jazzeissa. muutenkin porin kesä on mahtava, pori on tosi nätti kaupunki ja porilaisetkin on jotenkin enemmän messissä kesäaikaan. kirvatsi on ihan ainutlaatuinen paikka, siellä voi vaan hengata ja ottaa aurinkoa tai heitellä frisbeetä tai piknikkeillä tai puistoviineillä tai lenkkeillä. se on ihan keskustassa toisin kuin yyteri mihin pitää aina lähteä autolla. yyteri tosin muuten on hirveen kiva, tollasia rantoja ei oikeastaan oo suomes muita. tosi sääli ettei beachfutista enää oo yyterissä, se oli jotain niin mahtavaa. porin yöelämä on hitusen kuollutta mut mainittava paikka on ehdottomasti soma, mikä oli todellakin positiivinen yllätys ja kaivattu paikka tänne.

tampere mulla on suurimmalta osin vielä tutkimatta. siksihän sinne lähetään! pienestä pitäen oon paljon siellä liikkunut koska mun äiti on sieltä kotoisin ja mummu asuu siellä edelleen. muistan edelleen kun nuorena käytiin syömässä tammelan torilla mustaa makkaraa. ah! :D nuorempana siellä tuli liikuttua viikonloppuisin keikkojen merkeissä ja ekat kännitkin on tampereella vedetty…… :D tampere on musta nätti kaupunki ja juuri sopivan kokoinen. tampereella hyvää on myös se, että se on opiskelijakaupunki, eli siellä on paljon nuorta väkeä. siellä ravintolakulttuuri kukoistaa, baareja ja kahviloita on joka nurkalla ja niissä on lähes aina meininkiä.

musta on hyvä, etten aiemmin muuttanutkaan. olisin lähinnä muuttanut siksi etten tahdo olla täällä, vähän niinkuin paennut tätä. nyt musta tuntuu et lähden puhtaasti vaan siksi että haluan sinne. ja niinhän sen pitäis ollakin. suurempia suunnitelmia mulla ei tulevaisuuden varalle ole, vaan ajattelin ihan katsella mitä elämä tuo tullessaan. hetki kerrallaan.

oon niiiin täpinöissäni tästä vapaudestani ( siis joo mä rakastan mun työtä mut oon silti niin ilonen että mulla oli tänään viimenen työpäivä vakkarina :DDDDDDDDDDDD ) etten mitenkään saa nukuttua nyt.

vuosi 2011…. en osaa sanoa mitä siitä ihan ensimmäisenä tulis mieleen. ehkä työt. vietin paljon enemmän aikaa työpaikalla mitä aikaisempina vuosina. tunsin myös oloni huomattavasti kotoisammaksi tuossa työpaikassa kun missään muussa aikaisemmin. tänä vuonna aloin tosissani tuntea kuuluvani sinne…. haikeana sieltä lähden sitten kun on aika. vähän ehkä harmittaa etten tänä kesänä saanut nauttia kesälomasta, vaan paahdoin töissä kun muut paahtoi itseään auringossa mutta toisaalta taas, olihan mulla sielläkin ihan kivaa.

tänä vuonna oon oppinut paljon liittyen ihmisiin. oon oppinut mistä tunnistaa oikean ystävän ja oon oppinut enemmän ihmisistä. oon oppinut että välillä on parempi nöyrtyä ja antaa periksi jotta voisi pitää jonkun ihmisen elämässään. nöyrtyminen onkin asia mitä oon eniten joutunut opettelemaan tänä vuonna… ihan liian monen ihmisen kanssa. ja hassuinta on se, että kuvittelin aina sen vaikuttavan itseeni negatiivisesti, mutta se onkin vaikuttanut minuun positiivisesti pienten mutkien kautta. oon myös oppinut antamaan enemmän; antamaan itsestäni enemmän ja muutenkin antamaan enemmän. jotenkin sen huomaa hyvin nopeasti, miten ihmiset suhtautuu suhun aina paremmin mitä paremmin suhtaudut itse niihin. ja mitä vilpittömämmin ja avoimemmin annat palautetta, sitä enemmän muutkin antavat palautetta sinulle. ja mitä enemmän annat ja saat palautetta, sitä paremmin osaat toimia niin kuin kuuluu. enkä tarkoita sitä että täytyisi aina miellyttää muita,mutta… jos asian voi tehdä kahdella tavalla; niin että olet itse tyytyväinen tai niin että sekä sinä, että muut ovat tyytyväisiä, eikö silloin tulis valita aina se jälkimmäinen tapa ;> anteeksi sekava ajatuksenjuoksu, ehkä tää olis ymmärrettävämpää tekstiä jos tietäisitte mihin liittyen kirjoitan, mutta jätetään nyt toistaiseksi vielä julkaisematta… katsotaan sit myöhemmin!

pari viikkoa sitten meinasin että yks tän vuoden kohokohdista vois olla se, että musta tulee täti, mutta onko sittenkään…. pikkunen ei meinaan ole vieläkään päättänyt saapua tähän maailmaan! :D laskettu aikakin on ollut jo melkein viikko sitten. saas nähdä tuleeko hänestä vuoden viimeisimpiä vai ensimmäisiä lapsia. tavallaan toivoisin, että hän syntyis ihan ensimmäisinä päivinä uutta vuotta. alkuun kun kuulin tästä uutisesta, olin kaikkea muuta kuin innoissani. eniten varmaan olin kauhuissani, tai ymmälläni, miten niin muka meidän niko, ikuinen kakara, voisi olla isä. mutta jotenkin nykyään uskon, että isyyteen kasvetaan sitten kun tullaan isäksi. en usko että ihmisestä tulee sen valmiimpaa iän myötä. fiksumpi varmasti on ja kokeneempi, ja vanhempana olisi myös vauvalle parempi taloudellinen tilanne perheessä, mutta eiköhän se ole tärkeintä että lapsi on toivottu ja odotettu, niin omien vanhempien kuin muidenkin taholla. nyt vaan pidän kaikki sormet ristissä ja peukut pystyssä että kaikki menee hyvin ja olen pian pienen tytön tai pojan täti.

tänä vuonna mä olen myös oppinut viihtymään nahoissani. nykyään voin ihan käsi sydämellä sanoa, että viihdyn itseni ja ajatusteni kanssa. olen sinut sen kanssa millainen olen. ennen mua loukkasi se, kun muut ihmiset sanoivat mun olevan tietynlainen, mutta nykyisin ajattelen tämän kaiken olevan vaan osa minua. mä olen ehkä terävä suustani, taipuvainen vittuilemaan ja vähän kiusoitteleva, mutta minä se vain olen. se on mun oma tapani testata ihmisiä nähdäkseni mihin heistä on. ja täytyy sanoa, että se on ihana tunne kun tajuaa miten joku on osannut nähdä tämän kaiken taakse. pohjimmiltani kuitenkin oikeasti tahdon ihmisille vaan hyvää, vaikkei se aina siltä tunnukaan.

viime vuosina mulla on ollut hirveästi lueteltavana hetkiä, jotka voisin elää uudestaan. tänä vuonna kuitenkin ne hetket ei ole olleet mitään erityisiä päiviä, vaan sellaisia hetkellisiä onnen tunteita, niitä kun yhtäkkiä heräät ajatuksistasi ja tajuat olevas onnellinen. tietysti on joitakin reissuja (kanaria, jazzit & elton john, beachfutis, monet tampereen reissut jnejnejne) mutta tämä vuosi on ollut enemmän sitä, kun olen oppinut nauttimaan jostain käsittämättömän pienistä asioista. mieleen tulee esimerkkinä tilanne, kun istuttiin kaverin luona aamulla porukalla ja naurettiin varmaan 5 minuuttia putkeen ilman mitään erityistä syytä. sitä mä rakastan.

tän vuoden ihmiset…. tää vuosi on tullut vietettyä aika miesvoittoisessa seurassa. vilpittömän onnellinen olen kyllä siitä asiasta, että löysin uudestaan ihanimman opiskelukaverin, jonka kanssa on nyt tullut taas nähtyä ja juteltua. käsittämätöntä miten noin mahtavan tyypin olemassaolon voi unohtaa! jotenkin silti oon aina ollut sellainen ihminen, etten oo pahemmin “kiintynyt” toisiin ihmisiin, liikun niiden kanssa joiden seurassa tunnen sillä hetkellä parhaiten viihtyväni. ei mulla ole parhaimpia ystäviä, enkä sellaisia oikeastaan koe tarvitsevani. työkaverit on tietysti myös tänä vuonna tulleet tärkeemmiksi nyt kun siellä on tullut vietettyä niin paljon aikaa. jotenkin tuun varmasti kaipaamaan tota ilmapiiriä jos joskus muualle sieltä lähden.

olen myös hirveän onnellinen siitä, että tän vuoden aikana oon lähentynyt mun äidin kanssa. meillä ei ole koskaan ollut mitenkään huonot välit, lähinnä vaan aika etäiset. nykyään kuitenkin ollaan jaettu enemmän asioita keskenämme ja puhuttu avoimemmin. tai lähinnä niin, että se on puhunut mulle enemmän omista asioistaan, mutta se ei ehkä itse ymmärräkään kuinka suuri kunnianosoitus se on ollut mua kohtaan.

huh. tän vuodatuksen jälkeen on hyvä lähtee tsekkaamaan mitä tampereelle kuuluu, ja tehdä näistä kahdesta viimisestä päivästä tän vuoden parhaat. <3 vai mitä!

musta on jotenkin hälyttävää miten moni ihminen nykyään hakee onnea toisista. siis sitä että odotetaan että joku toinen vaan tulee ja tekee sut onnelliseks. ei se mee niin.

se on myös epäreilua sitä toista kohtaan, sillä silloin tähän ihmiseen kohdistuu paljon enemmän odotuksia ja silloin on enemmän riippuvainen tästä. moni muuten hyvä suhde kaatuu juuri siihen, ettei toinen osapuoli ole sinut itsensä kanssa vaan yrittää etsiä onneaan toisen kustannuksella. mun mielestä ihmisen ei pitäis seurustella ennen kuin on oppinut olemaan itsensä kanssa. kun on löytänyt onnen itsestään ja omasta asenteestaan, on vähemmän riippuvainen toisesta, pystyy olemaan tasapainoisessa suhteessa toiseen ihmiseen ja osaa luottaa muihin ihmisiin terveemmin.

ihmisten pitäis muutenkin enemmän osata vaan pysähtyä ja olla tyytyväisiä siihen mitä niillä on sillä hetkellä, eikä miettiä että SITTEN kun mulla on joku, SITTEN kun olen hyvässä työpaikassa, SITTEN kun asun siinä ja siinä paikassa…. jne. ei sen tavoitteen saavuttaminen tee sinua sen onnellisemmaksi, ellet itse muuta omaa asennettasi itseäsi ja elämääsi kohtaan.

aamen.